”Olin kuitenkin yhä vakuuttuneempi, että tosiasiassa aika laskostui päällekkäin ja elimme yhtä aikaa kaikissa elämämme tapahtumissa ja vain pieneltä osin tässä hetkessä. Ruumis kulki maailmalla, mutta mieli jätti palasia jälkeen, ripotteli niitä kuin leivänmuruja polulle. Eikä aika kadonnut mihinkään.”
Käsitys päällekkäisistä aikakerroksista ja ajan laskostumisesta siirtyvät sanoista kirjan rakenteeseen ja kerrontaan. Tässä romaanissa mieskertoja törmää sattumalta Triestessä Marijaan, jonka kanssa mies oli viettänyt 25 vuotta aikaisemmin Prahassa kiihkeän rakkauden kaksiviikkoisen ennen kuin Marija häipyi. Minäkertojamies kertoo vuosien Marija-kaipuusta, lapsuudestaan ja nuoruudestaan, edesmenneistä äidistään ja isästään. Nämä kaikki ajat vaikuttavat kerrontahetkeen, jälleennäkemiseen ja yhteisiin päiviin Roomassa ja Firenzen liepeillä. ( )