Markus Nummi

Romaani alkaa siitä, kun pieni Nora ja hänen setänsä Kamil ovat ylittämässä vuoristoa Kiinan ja Intian rajaseuduilla. He ovat lähteneet pakomatkalle kodistaan Kashgarista, nykyisen Kiinan alueella sijaitsevasta uiguurien kaupungista Silkkitien varrella. Kamilin ja Noran karavaanin kuitenkin yllättää rosvojoukko, joka ottaa matkalaiset vangeiksi ja aikoo tappaa heidät pian. Yöllä Nora pyytää, että Kamil kertoisi hänelle rakkaudesta - siitä, miten Kamil on joskus rakastanut Noran tätiä Rahilia, ja siitä, millaista rakkautta aikuisten maailmassa on. Kamil ottaa paitansa alta mustavalkoisen valokuvan ja alkaa kertoa. Kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa, Kamilin kertomus jatkuu syklisinä jaksoina eteenpäin - yrittäen pitkittää sitä aikaa, joka tarinankertojalla ja hänen nuorella kuulijallaan on vielä elettävänään.

Lukija viedään hetkessä toiseen maailmaan, ruotsalaiselle lähetysasemalle Kashgarin kaupunkiin. Ruotsalaissahibit ja heidän vaimonsa ovat paikallisten muslimien käsityksen mukaan "tulleet kaukaa, mutta eivät ole pahoja." Mitä nyt uskovat kolmipäiseen jumalaan ja yrittävät saada muutkin uskomaan moiseen kummallisuuteen. Ruotsalaiset tarjoavat myös seudun orpolapsille kodin, jossa Kamil, Rahila ja muut kirjan lukuisista lapsista asuvat.

Eräänä päivänä paikalle ratsastaa "Paroni Sahib". Lapset ihmettelevät kaukaa tullutta miestä, joka puhuu ruotsia ja ottaa valokuvia kylän ihmisistä. Lukijalle paljastuu pian, että kyseessä on, kukapa muukaan kuin Sotamarsalkka Mannerheim, jonka toimi Venäjän vakoojana vei hänet mm. Kashgarin kaupunkiin, missä hän otti lukuisia valokuvia tutkimuksellisiin tarkoituksiin. Yksi näistä valokuvista, juuri ruotsalaisella lähetysasemalla otettu, toimii myös tämän romaanin tarinoiden inspiraationa. Nykyisin Museoviraston kokoelmiin kuuluva valokuva on painettu myös romaanin loppuun ja sen voi nähdä esim. täällä. Ja jos valokuvaa katsoo tarkemmin, voi nähdä siinä 12 aikuisen ja 2 lapsen lisäksi jotain muutakin...

Miten joku osaakin kirjoittaa näin ihmeellisen romaanin! Yksittäisten ihmisten ja erityisesti lasten kovat kohtalot vähitellen kärjistyvien poliittisten ja uskonnollisten väkivaltaisuuksien jaloissa on kerrottu kauniisti, mutta mitään sensuroimatta. Uskonnot itsessään eivät kuitenkaan ole romaanissa syypäitä vaan niiden nimissä julmuuksia toteuttavat aikuiset ihmiset. Romaanin monikulttuurisessa ja moniuskonnollisessa ympäristössä kasvavat suurperheelliset lapset ovat vielä paljon suvaitsevaisempia kuin aikuiset.

Romaani on paitsi loistava lapsuuden kuva, myös yksityiskohtainen kuvaus alueen historiasta. Mannerheimin seikkailut Silkkitiellä ovat ainakin itselleni täysin tuntemattomia, mutta tämä kirja onnistui hienosti tuomaan noinkin kaukaisen paikan hyvin lähelle, koska Mannerheimin matka(t) Suomesta Kiinaan ja Intiaan veivät pakosta myös lukijan tavallaan mukanaan! Välillä tuli mieleen jopa Sinuhen kaltainen klassikko, jota lukiessa ei myöskään voinut kuin ihmetellä sitä taitoa ja perehtyneisyyttä, jolla tietty kulttuuri on saatu heräämään eloon. Tosin Mika Waltari kirjoitti romaaninsa yhdessä kesässä, kun taas Nummelta meni Kiinalaisen puutarhan kirjoittamiseen kunnioitettavat 10 vuotta.

Kokonaisuutena hieno lukukokemus, rankka ja koskettava, erilainen romaani. Tämä kannattaa lukea!

Alkuperäinen arvostelu… (meer)

Meidän maailmamme-lasten silmin:

"Mitä tämmöisessä tilanteessa tehtiin? Kenelle saattoi soittaa.
Hyvää päivää.
Anteeksi.
Mutta.
Mutta kun minulla on vain sellainen tunne, että kaikki ei ole...
Että kaikki ei ole aivan miltä näyttää. Tämän ihmisen, tämän naisen kohdalla.
Mutta eihän mikään tässä maailmassa ole miltä näyttää.
Niin. Mutta minulla on syytä epäillä, että tämän naisen ja hänen tyttärensä asiat ovat jotenkin...vinossa. Tytär on yksin kotona päivätolkulla. Yötolkulla."

Miten autetaan näkymättömiä lapsia. Lapsia joita ei voi havaita. Niitä jotka ovat lukittuna neljän seinän sisälle päivin ja öin. Markus Nummen koskettava romaani Karkkipäivä käsittelee lasten asemaa sekä sosiaalityötä 2000-luvun Suomessa. Romaani vie meidät 8-vuotiaan Tomi Jokelan maailmaan. Maailmaan ilman vanhempia, tukea ja turvaa. Selviytymiskeinona Tomi on luonut ympärilleen mielikuvitusmaan jossa hän itse on Tok Kilmoor, supersankari, jonka tehtävänä on pelastaa linnaan vangittu prisessa Mirabella. Todellisuudessa Mirabella on äitinsä laiminlyömä nuori tyttö nimeltä Mirja, joka joutuu viettämään päivänsä yksin asunnossa hänen äitinsä ollessa töissä. Helsingin laitamille asuva Ari Anttila huomaa pian jonkin olevan vinossa naapurustossa ja nähdessään ulkona harhailevan nuoren pojan hän ottaa tämän siipiensä suojaa ja pikku hiljaa Arille selviää lasten järkyttävät kohtalot.

Ari päättää ottaa yhteyttä sosiaalityöntekijä Katri Korhoseen saadakseen apua tilanteen selvittämiseksi. Pikkuhiljaa Arille ja Katrille selviää kuinka vakava lasten tilanne todellisuudessa on ja lopulta lapsille löydetään turvalliset kodit.

Markus Nummi on kirjoittanut tuotannossaan useita kirjoja lasten asemasta, mutta Nummi on kirjoittanut kirjoja myös lapsille. Romaani antaa realistisen kuvan niiden nuorten elämästä, jotka ovat joutuneet heiteille vailla tarvittavaa tukea ja turvaa. Romaanissaan Nummi yhdistää Tomin kertomaa lapsenomaista satua karuun todellisuuteen. Lapsen hätä ja avun pyynnöt kohtaavat kiireisen aikuisen elämän ja esille tulee myös se, kuinka mitätön lapsen sana on aikuisen sanan rinnalla. Aikuisen valhetta uskotaan herkemmin kun lapsen totuutta.

Karkkipäivä on romaani jota en tahtonut päästää käsistäni. Juoni koukuttaa lukijaa alusta loppuun, sillä Tomin ja Mirjan kohtaloa saa arvuutella kirjan viimeisille sivuille saakka. Karkkipäivä antaa todellisen kuvan siitä millaista lapsen elämä on, kun ympärillä ei ole huolta pitävää aikuista. Kirja herättää tietoisuutta soiaalityöstä sekä lasten avun tarpeesta. Uskon, että voimme oppia kirjasta paljon ja toivoisin, että tämä tietoisuus johtaisi näiden ongelmien ratkaisemiseen.

Uskon, että jos aukaisisimme silmämme ympäröivälle maailmalle, voisimme auttaa näitä näkymättömiä lapsia. Jokaisella on oikeus kotiin, vanhempiin ja huolenpitoon ja juuri siksi karkkipäivän kaltaiset romaanit ovat niin tärkeitä.… (meer)

Markus Nummen Karkkipäivä oli ehdolla vuoden 2010 Finlandia-palkinnon saajaksi. On tietysti epäreilua pitää tätä vahvana voittajaehdokkaana ja typerää, kun palkinto on jaettu jo aikapäiviä sitten. Mutta tämä oli kyllä todella hieno, kaunis ja karu romaani. Myös yksi ahdistavimmista mitä olen lukenut ja siksi työstin tätä pitkään. Uskon, että oma äitiyteni vaikutti asiaan. Oma poikani on lähes samanikäinen kuin 8-vuotias Karkkipäivän Tomi.

Kirjan rakenne on upea. Tarina etenee kronologisesti ja tapahtumat sijoittuvat kahteen päivään. Luvut on jaettu osiin, jotka on nimetty vuorokaudenaikojen mukaan. Kussakin luvussa on kertojana eri henkilö; useimmissa tietysti päähenkilöt Ari, Tomi, Paula ja Katri. Mutta osansa saa niin kauppias Erkki kuin vastavalmistunut sosiaalityöntekijä Helenakin.

Jokaisella henkilöllä on hienosti toteutettu oma äänensä ja tyylinsä. Paula puhuu videokameralle, Arin osuus on romaanimainen ja Katrin osuus virallishenkinen ja paikoin raporttimainen. Tomin osuus vaati eniten sulattelua enkä oikein löydä sen kuvaamiseen sopivia sanoja. Tässä yhden Tomi-luvun mittainen näyte:

Voi vittupaska
Valepaska äijä
Mira bella Sessa prinsessa
tuun oota vaan
Sessa Mira lupaan
Voi sua ku oot.
Tok tulee... Yksinäinen solttu.
Semmonen juttu. Kuolojuttu.
Ei pimee niin paha oo. Kun kattoo sielt valoon. Sinne pimeeseen meet niin ei voi olla pimeempää.
Semmonen on tää.
Kuolojuttu.
Roihu vaan.
Kaikki paskat palamaan...

Aluksi tyyli hämmensi, mutta tarkempi tutustuminen Tomiin sai tämän tuntumaan sittenkin parhaalta vaihtoehdolta. Ajatusten sekavuus, kieli ja tyyli tekevät Tomin osuudesta uskottavamman. Nummi ei sortunut lapsen liian aikuismaiseen ääneen. Pieni lorumaisuus teki osuudesta miltei hyytävän.

Markus Nummi teki rohkeasti myös pahan äidin hahmon. Ei edes äitipuolen, vaan äidin. Reipas, tehokas ja huoliteltu Paula saa lopulta jopa maanisia piirteitä. Paulan hahmossa näkyy hienosti miten äiti mustamaalaa isää ja kuinka helposti sosiaalityöntekijät ovat äidin vietävissä. Siisti ulkonäkö, kaunis koti, vuorosanansa opetellut lapsi ja Paulan suorastaan röyhkeä itsevarmuus... Karkkipäivä on tietyllä tapaa myös hätähuuto isiltä.

Katrin osuus valoittaa kyllä sosiaalityöntekijän arkea. Ketä uskoa? Miksi uskoa? Paljonko voi luottaa omiin vaistoihin vai onko se epäammattimaista? Hahmoista Katri jää kaukaisimmaksi ja tavallaan kylmimmäksi (kuin virkakoneisto...), hänen roolinsa on lähinnä yhdistää muita ja olla raporttien allekirjoittajana.

Arissa näkyy tavallinen suomalainen mies. Periaatteessa varsin huomaamaton heppu, mutta jolla on sydän paikallaan ja ajoittaisesta epävarmuudesta huolimatta järki päässä. Arin kautta otetaan kantaa myös pedofiliakysymyksiin. Eihän mies vieraan pikkupojan kanssa voi olla muuten kuin perversiot mielessään? Mediassa on viime aikoina paljonkin käsitelty sekä aiheellisia että aiheettomia pedofiliaepäilyjä ja tässä on yksi esimerkki mihin hysterisointi on viety.

Karkkipäivä on kerrassaan hieno teos enkä ainakaan tältä istumalta keksi siitä oikein mitään moitittavaa. Jopa dramaattisen romaanin loppu on onnistunut. Liian usein loppu lässähtää kun kirjan aihe itsessään on suuri. Nummi onnistui. Matti Mäkelä kirjoitti myös varsin positiivisen kritiikin tästä Helsingin Sanomissa. Suosittelen tätä itsekin niille, jotka ovat tarpeeksi vahvoja katsomaan tarinaa silmiin.

-Morre-… (meer)