Magnuksen maanpaossa Italiassa kirjoittama Pohjoisten kansojen historia käännettiin nopeasti Euroopan kaikille valtakielille.
Pohjoismaat olivat siihen aikaan vain huonosti tunnettu valkoinen läiskä Euroopan kartalla. Tiedettiin täällä olevan lunta, jäätä ja karhuja.
Olaus Magnus muutti tilanteen täysin. Hän kuvaa Pohjolaa sankareiden ja suurmiesten kotimaana, oleellisena osana Eurooppaa. Kirjoittaja on ylpeä kotimaastaan eikä epäröi verrata sitä Italiaan.
Suomalaista ruokakulttuuriakin hän rohkenee verrata italialaiseen ja kehaisee erityisesti Suomessa valmistettua herkullista savustettua vuohenjuustoa, joka maustetaan suopursulla. Myös Pohjolan hyviä oluita arkkipiispa haikeana muistelee maanpaossa.
"Sääntönä pätee, että samoin kuin etelään mentäessä viinit tulevat nautittavammiksi, paranevat olutlajit pohjoista lähestyttäessä", hän vakuuttaa.
Olaus Magnus syntyi varakkaaseen porvarisperheeseen Linköpingissä 1490. Perhe oli hurskas ja jumalaapelkääväinen. Kuudesta lapsesta neljä astui jo nuorina katolisen kirkon palvelukseen. Veljekset Olaus, Johannes ja Petrus Magnus opiskelivat papeiksi Saksassa. Siskoista yksi meni luostariin, kaksi solmi avioliiton.
Vuosina 1518-1519 Olaus matkusteli Ruotsin valtakunnan pohjoisissa osissa tehtävänään huolehtia alueen anekaupasta.
Anekaupan ja siihen kuuluvan ripittäytymisen kautta nuori pappi tuli hyvin tuntemaan tavalliset seurakuntalaiset, heidän syntinsä ja heikkoutensa, mutta myös hyveensä ja vahvuutensa. Olaus Magnus piti Ruotsin valtakunnan selkärankana Pohjolan tavallista tervejärkistä talonpoikaista kansaa, jota ankara ilmasto oli karaissut. Kun muut aikakauden ruotsalaiskirjailijat ylistävät maataan, he usein keskittyvät vain vauraaseen kaupunkikulttuuriin ja yläsäätyihin, mutta Olaus Magnuksen sympatiat ovat tavallisen kansan puolella. ( )

Pohjoisten kansojen historia (lat. Historia de gentibus septentrionalibus) on Olaus Magnus Gothuksen kirjoittama latinankielinen pohjoismaisten kansojen historiateos, joka ilmestyi vuonna 1555. Sen Suomea koskevat osat on suomennettu. ( )

Sverige är sannerligen inte välgött på goda författare före slutet på 1700-talet; skall de dessutom vara sådana att de uppmärksammas utanför rikets gränser kan man räkna dem på ena handen och få fingrar över. En av de få är dock Olaus Magnus, den sista produkten av den katolska kyrkans lärdomsväg innan Gustav Vasas reformation drog ner det utbildningsmörker som skulle vara i över århundradet. Hans Carta Marina är en fantastisk skapelse man kan titta länge på, medan hans Historia om de nordiska folken är närmast en närmast outsinlig källa till nordiska seder, påhittade monster, antilutherska utfall, biologisk vantro och underliga anekdoter.

Visst, han upprepar sig en del, och det förmoderna synsättet på naturen som en stor morallära är aldrig ifrågasatt. Hans göticism, ehuru rätt mild, kan bli lite tröttande, liksom hans beundran för och citerande av diverse auktoriteter. Men språket och framställningen är i det stora hela friska och livliga, och de stundom smått otroliga träsnitten är alltid förundrande – ibland verkar det hela nästan vara ett tidigt exempel på den studentikosa sporten att skriva absurda texter till upphittade illustrationer.

Ty vilka texter: om hur man brygger mjöd, om hur drakars navel (!) är en av deras få svaga punkter, om en nordisk Wilhelm Tell, om hur nordborna uppenbarligen använder en variant av Leonardo da Vincis roterande kanon, om bävrar som biter tills det knakar, om älgar (fast de kallas åsnor), och, min favorit, om grönlänningar som rider till strid med tranor (alltså inte med någon storts tränade stridstranor, utan till strid mot tranorna).

Det hela är ämnat att framkalla beundran och häpnad inför de nordiska folkens kraft, dygd och förmåga (närmast svear och götar, i andra hand norrmän, finnar och samer, dock definitivt inte danskarna), på det att Europas ledande män skulle samla sig för att återföra en så rik och i grunden förträfflig nation i den katolska fållan. Med det blev det inte mycket, men boken blev i alla fall läsvärd. ( )