Amerikan mantereen - ja luultavimmin koko maailman - halki pyyhkäisee flunssavirus. Ihmiskunnan kuolleisuusprosentti on varovaistenkin arvioiden mukaan 97-98%. Kukaan sairastaneista ei selviä hengissä ja vain kourallinen ihmisiä on immuuneja taudille, jota kutsutaan nimellä Kapteeni Tripps.

Tukikohta keskittyy suurimmaksi osaksi näiden vähäisten ihmisten elämään noin 9 kuukauden aikana. Osa ihmisistä menee Itään, osa Länteen. Idässä on lempeä äiti Abigail, Lännessä Randall Flagg -niminen cowboy-bootseihin pukeutunut mies. Kummallakin taholla pystytetään uutta yhteiskuntaa tuhoutuneen Amerikan raunioille.

The Stand julkaistiin ensimmäisen kerran 1978 ja Stephen King halusi julkaista siitä myöhemmin täydennetyn, "alkuperäisen", painoksen vuonna 1990. Tämä täydennetty laitos käännettiin suomeksi ja se ilmestyi myös 1990. Se julkaistiin kahtena niteenä, mutta teos on hyvin yhtenäinen. Jopa niin, että toisen niteen sivunumerointi alkaa siitä mihin ensimmäinen osa loppuu. Yhteismittaa on lähes 1400 sivua.

Luin tätä pitkään. Teos on massiivinen niin sivumäärällisesti kuin henkisestikin. Tapahtumia on paljon, henkilögalleria on valtava ja aihepiiri on raskaamman puoleinen. Vilpitön mielipiteeni on, että vaikka tämä on ehdottomasti vaikuttavin Kingiltä lukemani kirja, olisi ehkä alkuperäinen lyhennetty ollut parempi. Paikoin King jää vatuloimaan ihan liikaa eikä se ole tarpeen tässä teoksessa, vaan lisää lukijan taakkaa entisestään.

Kutsuisin tätä Stephen Kingin Raamatuksi. Tukikohta on hyvin vertauskuvallinen tarina, jossa on paljon viittauksia Raamattuun. Sekä ihan suoria että symbolisia. Äiti Abigail edustaa tietyllä tapaa Jeesusta ja erityisen vinkeää on, että hän on vanha, mustaihoinen nainen. Ulkoisesti siis täysin Jeesuksen vastakohta. Randall Flagg taas edustaa jonkinlaista saatanallista arkkienkeliä. Harjasmainen ruskea tukka, reikäiset farkut, flanellipaita ja bootsit ovat hänen ulkoisia tavaramerkkejään, jotka alleviivaavat tavallisuutta. Paholainen voi kätkeytyä ihan tavallisten asioiden alle. Superflunssaa voi pitää vedenpaisumuksen kaltaisena puhdistuksena.

Vaikuttavinta tässä oli yhteiskunnan perustamisen problematisointi ja pohdinta. Ei ole kuulkaa helppoa miettiä väestölaskentaa, oikeusjärjestelmää, työkuvioita, rahaa... Entä miten suhtaudutaan siihen, että toiset uskovat äiti Abigailin olevan Jumalan lähettiläs, mutta toiset pitävät häntä ihan mukavana, mutta hieman höyrähtäneenä vanhuksena? Entä mitä Lännessä tapahtuu? Mitä ne toiset tekevät?
Myös konkreettiset asiat tuovat pulmia. Talven lähestyessä sähkö alkaa olla hyvinkin tarpeellinen asia.

Henkilögalleria on tosiaan varsin suuri enkä esittele tässä kaikkia. Keskeisimpiä henkilöitä ovat Stuart Redman, Frannie Goldsmith, Harold Lauder ja Nadine Cross. Harold ja Frannie ovat kotoisin samalta paikkakunnalta. Pulska, syrjitty, homoksikin epäilty Harold on ollut rakastunut Frannieen jo lukioajoista saakka. Superflunssan iskiessä Harold ja Frannie lähtevät aluksi kaksin etsimään muita selviytyjiä ja matkan aikana Harold jo olettaa saavansa vastakaikua. Mutta Stu Redmanin astuminen kuvioihin sotkee Haroldin suunnitelmat ja lopulta mies on suorastaan valmis murhaan. Myöhemmin Nadine Cross astuu kuvioihin ja hänestä ja Haroldista sukeutuu tiivis pari lyhyeksi aikaa. Mutta Nadinekin on sisimmältään luvattu jollekin toiselle...
King ei tietenkään sävellä tästä mitään saippuaoopperaa. Tukikohdan psykologinen näkökulma on huomattavasti syvempi luotaus torjutuksi tulemiseen, mustasukkaisuuteen, rakkauteen, pelkoon, katkeruuteen ja syyllisyyteen.
Mielenkiintoisia hahmoja ovat myös vajaamielinen Tom Cullen ja kuuromykkä Nick Andros, joilla on keskeinen osuus Tukikohdan tapahtumissa.
Kingin tuotantoa ennestään tuntevat löytänevät tästä myös viittauksia tuttuihin hahmoihin ja paikkoihin. Randall Flagg näistä merkittävimpänä.

En tiedä oikein mitä muuta sanoa paljastamatta liikaa. Tuntuu, etten saa sanottua tarpeeksi enkä oikein. Tukikohdan lukukokemus on vaikea pukea sanoiksi. Suosittelen tätä sekä kirjana että poikkeuksellisesti myös filmatisoituna. Mick Garris ohjasi tästä minisarjan 1994 ja pidän sitä hyvin onnistuneena Kingin kirjan filmatisointina (harvinaista herkkua). Erityisesti Stu Redmanin näyttelijä, Gary Sinise, teki hyvin vaikuttavan roolityön.

Runsaasti risuja kuitenkin tämän suomentajalle. Kieliopillisesti tämä on suoranainen suomen kielen raiskaus. Joka ja mikä -pronominien käyttö oli täysin hukassa, samoin pilkkusäännöt. Kleenexeille löytyy suomenkielinen sana (nenäliina) ja oletan, että ympäriinsä vilisevät gofferit ovat (tasku)rottia. Tammi on ryhtynyt julkaisemaan Kingin teoksia uusintapainoksina. Toivon, että myös Tukikohta julkaistaan uudestaan, mutta uuden käännöksen saaneena.

-Morre- ( )