Katja Kaukonen

Joki on kuljettanut naista pitkään. Hän herää sen pengermällä ja repii itsensä maasta kuin sammaleen. Harmaalle pellolle hän jättää jälkeensä vihreän vanan, kettu naukaisee naiselle nimen: O-del-ma. Hän raahautuu tutulle ovelle, asettuu taloksi ja tapaa miehen, jolle avaa talonsa ovet.
Katja Kaukosen esikoisteos esittelee maailman, jossa on kielen rikkautta ja myytillisen maailman lumoa. Odelma on arvoituksellinen romaani, miltei jännityskertomus, joka saa hengittämään tahdissaan. Se on kertomus sodasta, lähtemisestä ja palaamisesta, yhdessä olemisesta ja vieraudesta. Elämästä, joka ei pääty.

Oma arvio:
Kirjojen takakansissa usein on jokin maininta kielestä. On väkevää, rikasta, kaunista, aistillista ja ties mitä. Liian usein minusta ihan turhaan, ikään kuin sillä yritettäisiin saada romaanista jotakin syvempää.
Odelman takakannessa näin ei kuitenkaan ole. Kieli on oikeasti rikasta ja äärettömän kaunista. Ikään kuin aamukaste, joka kietoo itsensä romaanin ympärille (eikä päinvastoin).

Toisaalta myös minusta tuntui, että tämän kirjan ongelma piili juuri kauniissa kielessä. Se suorastaan tuntui tukahduttavan. Ikään kuin olisi keskitytty vain siihen, että kieli on kaunista ja jätetty tarina vähän sivuun. Haluan nyt erityisesti korostaa sitä, että tämä on vain minun tulkintaani. Voihan nimittäin olla, että luin huolimattomasti ja kieleen lumoutuen niin etten itse huomannut Odelman muuta antia.

Odelma kertoo (sen mitä ymmärsin ja tulkitsin) miehestä ja naisesta. Luin tätä ennen kaikkea jonkinlaisena symbolistisena parisuhdekuvauksena, ja tarinana miehisyydestä ja naiseudesta. Odelma, tarinan nainen, on alati muuttuva, hajamielinen, jopa kaoottinen. Freydman, tarinan mies, on rakentaja, järjestelijä, lujaa kiveä. Siinä missä Odelma kiintyy virtaaviin jokiin, Freydman on järvi-ihminen edustaen pysyvyyttä.

Tarinan taustalla on lapsi Anna, ja hänen isänsä ja äitinsä. Annan perhe on kylässä vieras ja lopulta he pakenevat pois, mutta matkalla Anna katoaa. Tämä tarinan osuus meni kyllä minulta täysin ohitse. En saanut Annaa ja hänen perhettään kiinnittymään Odelmaan oikein mitenkään. Annan oli ehkä tarkoitus olla Odelman lapsuusaikainen minä tai toisinto.

Romaanin tunnelmaa on vielä kehaistava. Se nimittäin säilyi vahvana ja pehmeänä koko lukukokemuksen ajan. Voisin ajatella, että tähän voisi hukkua kuin veteen; suojaan ja piiloon kavalalta ja kovalta maailmalta.
Tunnelmaltaan tästä tuli osin mieleen myös The Others -elokuva, vaikka sillä ja Odelmalla lienee tuskin mitään yhteistä.

Odelma on kuitenkin ihan mukava lukukokemus, vaikka sitä en oikein kunnolla ymmärtänyt enkä täysin vakuuttunut. Ärsyttävästi oikeastaan tunnen, että vika on minussa eikä kirjassa. Tuntui, että ihan jokainen lause vaatii tulkintaa ja mietiskelyä. Ehkä vielä hieman flunssainen olo (eikö tämä lopu ikinä?) teki tästä raskaanoloisen. Selvää kuitenkin on, että Odelman voi lukea uudestaan ja uudestaan. Ehkä joskus oivallan siitä jotakin.

-Morre-… (meer)