Anneli Vainio

"Nimettömän, diagnoosia vaille jäävän kivun ymmärtämisessä näyttää yksilötasolla parhaiten toimivan kehityspsykologinen ajatus, jonka mukaan ilman lääketieteellistä selitystä jäävät ruumiilliset oireet olisivat vastausta varhaisiin vaillejäämisen kokemuksiin. Nuo kokemukset eivät ole löytäneet sanallista ilmaisua, vaan saavat hahmon kipuna. Ajatus siitä, että ruumiimme muistaa varhaisiakin kokemuksia, ja että kokemamme asiat jättävät meihin pysyvän jäljen, on saanut vahvistusta moderneista aivokuvantamistutkimuksista. Avainasemassa kroonisen kivun hoidossa onkin siksi yhteisen kielellisen ja symbolisen merkityksen löytäminen oireelle, myötäelävä nimeäminen, joka auttaa kivusta kärsivää kokoamaan elämänsä ja jatkamaan eteenpäin. Esteenä ymmärtämiselle on usein juuri edellä mainitsemani ruumis-sielu-dikotomia ja "psyykkiseen" kohdistuva stigma."

Edellä olevasta sitaatista käy ilmi lääkäri Anneli Vainion kiinnostava käsitys kroonisen, vaille selvää diagnoosia jääneen kivun luonteesta. Tämä käsitys perustuu ajattelulle, jossa ruumiin ja mielen kahtiajako ylitetään, jolloin kipukokemusta tulee mahdolliseksi tarkastella kokonaisvaltaisemmin ja hedelmällisemmin. Perinteisestihän lääketieteessä ja läntisissä yhteiskunnissa laajemminkin sairauksia ja kokemuksia on tarkasteltu joko ruumiillisina tai mielellisinä ilmiöinä ja niin, että psyykkisinä ymmärretyt ongelmat on leimattu alempiarvoisiksi, jolloin hyväksytympi tapa sairastaa on ollut sairastaa jotain selkeästi somaattista sairautta. Krooninen kipu on mitä suurimmissa määrin somaattinen, ruumiillinen kokemus, jolloin kipuja kärsiviä ihmisiä on pyritty auttamaan etsimällä ruumiista merkkejä kudos- tai hermovaurioista, jotka selittäisivät kivut. Jos sellaisia ei ole löytynyt, mutta kivut ovat tästä huolimatta jatkuneet, on kipeä ihminen lopulta joutunut tilanteeseen, jossa lääkäri on nostanut kätensä ylös ja antanut enemmän tai vähemmän suoraan ymmärtää, että kipu on ennen kaikkea potilaan "korvien välissä". Kovista kivuista kärsivä ihminen on jäänyt tilanteessaan yksin. Anneli Vainion mukaan tällaisia potilaita voidaan auttaa vain, mikäli mietitään uusiksi tämä ruumiin ja mielen jako ja nähdään kivut sekä ruumiillisena että mielellisenä ilmiönä ja kokemuksena. Ruumiillisena todellistuvalla oireella voi olla syynsä psyykkisen alueella, ja jotta kipupotilasta ja tämän kokemusta voitaisiin auttaa ja ymmärtää, on hoidettava sekä ruumiillisia kipuja, että kysyttävä, mille tunnistamatta ja tunnustamatta jääneelle mielelliselle kokemukselle tämä kipu on ilmaisu. Ruumiimme muistaa ja kantaa mukanaan merkityksiä ja taakkoja, jotka ovat mieleltämme syystä tai toisesta jääneet ratkomatta. Toisaalta, tämä tarkoittaa myös sitä, että voimme psyykkisen työn kautta jättää ruumiillisuuteemme myös positiivisia jälkiä ja vaikuttaa kohentavasti fyysiseen hyvinvointiimme.

Vainio huomauttaa, että nykytilanteen tiedostaminen ja korjausliikkeiden tekeminen edellyttää terveyden ja sairauden käsitteiden uudelleenmäärittelyä niin lääketieteeltä, kipupotilaita hoitavilta henkilöiltä, länsimaiselta työelämältä kuin potilailta itseltäänkin. Maailman köyhimmissä maissa esimerkiksi kroonista, diagnosoimatonta kipua ei juuri esiinny, toisin kuin vauraissa länsimaissa, ja tälle ilmiölle Vainio löytää syitä ainakin tavassamme määritellä terveys sataprosenttisena kivuttomuutena ja hyvinvointina sekä nykyisen työelämämme armottomassa, täydellistä suoritusta vaativassa luonteessa. Emme oikein osaa sietää kipuja ja vaivoja elämään kuuluvana piirteenä, ja toisaalta vajaakuntoisina emme myöskään usein kelpaa työelämän palvelukseen. Hyvinvointiyhteiskunta mahdollistaa sairauslomat ainakin tiettyyn pisteeseen saakka, ja kipu saa kroonistua. Kroonistuessaan kipu jättää jälkiään ruumiiseen ja aivoihin ja siitä on aiempaa hankalampaa päästä eroon. Kipukierteen katkaiseminen edellyttää hoitavilta lääkäreiltä viisautta nähdä kokonaistilanne, mutta se edellyttää vastuunottoa omasta tilanteestaan myös sairaalta itseltään sekä sen kysymistä itseltään, onko minulla varaa parantua vai estääkö jokin asia minua suuntaamasta kohti paranemista. Kipukierteen katkeamisen edellytyksenä ovat usein hyvässä ja luottamuksellisessa, kokonaisvaltaisesti hoitavassa hoitosuhteessa käydyt keskustelut oireiden merkityksistä yhdistyneenä muuhun kivunlievitykseen sekä tämän seurauksena tietoisesti tehty päätös yrittää jatkaa elämää, joko ilman kipua tai lievittyneen kivun kanssa.… (meer)